Kevätkokous

bensamoottoreilla. Toinen mutta tulee tavaratilasta. Si- sätilat ovat GLC:ssä paremmat kuin C:ssä, mutta koi- raperheelle C-farkun edut ovat kiistattomat: enemmän tilaa, matalampi hyppykorkeus. Edelleen paras vaihtoehto paljon ajaville – myös taloudellisuus- ja ympäristösyistä Median mukaan diesel on pahaksi ympäristölle. Tämä viesti on saatu hyvin perille niin Suomessa kuin mo- nessa muussakin Euroopanmaassa. Valmistaja toisensa jälkeen on ilmoittanut lopettavansa dieselmallien tar- joamisen, tilalle tarjotaan bensiiniä ja ah’ niin ihanaa sähköä. Tilanne muuttuu jos kysytään dieselkuskien mielipidettä. Jos et ole ajanut dieselillä sitten 200 D:n mallisarjassa W 123, et edes usko millaisesta voiman- lähteestä tänä päivänä on kyse. Taloudellinen se on aina ollut. Nykymalleissa kulutus on litran pari pienempi kuin vastaavassa bensamallissa. Nykymoottoreissa ta- loudellisuuden rinnalle on tullut mukaan myös teho, ja ennen kaikkea väkevät vääntöominaisuudet aivan alakierroksilta lähtien. Itse polttoaineessa bio-osuus on korkea; kaiken- laiset paistinrasvat vain samaan pataan ja sekoitetaan. Dieselin voima väännön muodossa jaksaa koukuttaa; auto tuntuu erittäin tehokkaalta. GLC:ssä voiman tun- ne korostuu koska auto on nelivetoinen, ja voimaa jae- taan 9-portaisen automaatin kautta. Kun tuohon vielä liittää sähkön ja latausmahdollisuuden, niin kyseessä on moneen kaupunkilaisperheeseen melko täydellinen auto. Mökkimatkat dieselillä, lähipyöritys sähköllä. Toimin erään saksalaisen autovalmistajan koulutta- jana, ja olen sitä kautta päässyt haastattelemaan kenttä- tason työntekijöitä eri pohjoismaissa. Keskustelut ovat olleet erittäin mielenkiintoisia, varsinkin norjalaisten kanssa. Norjassahan sähköautokanta lienee maailman suurimpia. Mikä on dieselin asema Norjassa? Myyjien ja huoltoneuvojien yksiselitteinen vastaus on, että die- sel on edelleen paras vaihtoehto paljon matkustavalle, ja näille niitä myös myydään. Vaikka heillä on paljon latausasemia, on niille sesonkiaikana pitkät jonot. Mat- ka-aika voi yllättävästi venähtää, ja odottelu saattaa kysyä hermoja. Erityisen ilahduttavaa GLC-hybridissä oli ajamisen helppous. Kaikki toimi automaattisesti, eikä eri voi- manlähteiden toimintaa huomannut mistään. Mootto- ritiellä diesel oli aivan yhtä hiljainen kuin sähkömoot- tori. Ainoat äänet tulevat renkaista, tuulesta ja sateesta. Autonomisen ajamisen peruskoulussa Yhtenä koeajajana Klubin tiedustelureissulla toimi Tii- na Mäenpää. Vannoutuneena W 123- ja W 124 -kul- jettajana Tiina ei ollut kokeillut mukautuvaa vakiono- peussäätöä, kaista-avustinta sun muita uusia metkuja, joiden avulla auto etenee hyvin itsenäisesti kun vain

muistaa koskea ohjauspyörää 30 sekunnin välein (lain- säätäjän vaatimus). Eri valmistajien ratkaisuissa on hieman eroja. Mer- suissa ratista pitää ottaa ihan kunnolla kiinni. Aiem- min auto myös ohitti itsenäisesti, mutta tämä on tällä hetkellä kielletty ominaisuus uusissa autoissa. Keli oli syksyisen harmaa, nopeusrajoitus moottoritiellä 120 km/h, sadetta vihmoi, ja varsinkin paluumatkalla oli pilkkopimeää. Tekniikka varmaan toimii aurinkoisella huippupintaisella saksalaisbaanalla, mutta miten käy ugrien nastojen rouhimalla hämäläistiellä? Annetaan Tiinan avautua. – Anssi alustaa: Sinun ei tarvitse pitää ratista kiinni lainkaan, tämä auto menee ihan itsekseen. – Vai niin, totesin kun hyppäsin uuden GLC- hybri- din rattiin. – Alustus jatkui sanoilla: Pidät vaan ratista kevyes- ti kiinni puolen minuutin välein, eikä muuta tarvitse tehdä. – Voitte ehkä arvata, että kuskille, jolle 80- ja 90- luvun autot ovat tuttuja, koeajoon starttaaminen tuotti täriseviä käsiä ja epäuskoisuutta. Tilannetta ei helpot- tanut lainkaan, että oli pilkkopimeää ja satoi reippaasti. Kyydissäni oli herraseurue, enkä osaa sanoa jännittikö heitä vai minua enemmän. Liikkeelle kuitenkin päästiin Riihimäen Linnatuu- lesta kohti Veho Airportia. Mukautuva vakionopeu- densäädin teki juuri niin kuin minua oli opastettu: se piti välin edelliseen autoon. Herkeämättä tietysti pidin jalan jarrupolkimen päällä, jos nyt kuitenkin jotain sattuisi. No, mitään ei tietenkään sattunut, ja auto käyttäytyi niin kuin pitikin. Ratissa oli mukava tuntuma. Sormenpäissä tuntui nahkaratin tikkauk- set, ja ratista oli miellyttävä pitää kevyesti kiinni. Olin toistaiseksi hengissä. Loppumatkasta uskalsin jo hieman rentoutua. Se oli paljon pyydetty, kun takaraivossa oli koko matkan mahdollinen vesiliirto ja huonot jutut takapenkillä. Se täytyy myöntää, että tykästyin tähän eksoottiseen ilmestykseen. Jakkaralla oli tukeva istua ja ajatuksissa vilahti tunne turvallisuudesta. Se mitä insinöörit teke- vät autojen kehittämisessä on ällistyttävää. Uskoisin, että tähän voisi jopa tottua, jopa minä!

Vauhtia on 100 km/h, mutta dieselmoottorin kierrokset nollassa. Tavallinen tilanne nykyisissä hybridi- autoissa.

47